Yhteiskunnan katsottava peiliin: miten kohtelemme huumeiden käyttäjiä

Yhteiskunnan suhtautumista huumeiden käyttäjiin pitäisi arvioida myös kysymällä asiaa käyttäjiltä. Tarvitsisimme tietoa huumeiden käyttäjien kokemuksista yhteiskunnan jäseninä, kirjoittaa Heini Kainulainen Turun Yliopistosta.

Huumeiden käyttö on piiloutuva ilmiö, sillä käyttäjät pyrkivät pysyttelemään muilta piilossa. Erityisesti kovien huumeiden käyttäjiä ei ole helppo tavoittaa tutkimukseen. Mielenkiintoisen näkökulman huumeiden ongelmakäyttäjiin tarjoaa Susanne Almin tutkimus. Se on samalla hyvä osoitus rekisteritutkimuksen vahvuuksista, sillä tällaista tietoa olisi ollut hyvin vaikea, ehkä jopa mahdotonta, saavuttaa muilla aineistoilla.

Almin tutkimus tuottaa tärkeää tietoa siitä, miten syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä huumeiden käyttäjät olivat verrattuna ikäkohorttiinsa. Tarkastelen tuloksia suomalaisesta näkökulmasta katsomalla niitä hieman kauempaa, yhteiskunnallisen kontrollin näkökulmasta, mutta myös hieman lähempää pohtimalla, mitä käyttäjät kertoisivat itse elämästään.

Olen itse tutkinut rikosoikeudellisen kontrollin kehittymistä 1960-luvulta 2000-luvulle asti. Minulla on tällä hetkellä meneillään huumetutkijakollegoideni kanssa tutkimushanke, jossa olemme haastatelleet 30 kovien huumeiden käyttäjää. He ovat kiinnostava ryhmä, koska he ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin Almin ikäkohortti. Haastatteluhetkellä informanttimme olivat 55-60 -vuotiaita. He aloittivat kovien huumeiden käytön ensimmäisen huumausaineaallon nosteessa, 1960-luvun lopulla. Haastatteluissa olimme kiinnostuneita siitä, miten he kuvasivat huumausainekuvioiden muotoutumista 1960-1970-luvun taitteessa. Heistä monet ovat osallistuneet huumausainemarkkinoiden toimintaan eri rooleissa noista ajoista lähtien. Yksi kiinnostava kysymys oli selvittää, mitä heille kuului nyt ja miten he olivat onnistuneet pysymään hengissä kaikki nämä vuodet.

 

Päinvastainen käänne

Haastatteluaineistomme on kerätty jo muutama vuosi sitten, mutta emme ole vielä saaneet analyysiämme valmiiksi. Rohkenen kuitenkin tässä yhteydessä esittää muutamia ajatuksia aineiston pohjalta. Verrattaessa Suomea ja Ruotsia on huumausainetilanteessa ollut 1960-1970-luvuilla varsin paljon yhtäläisiä piirteitä, mutta kontrollissa oli eroa. Suomessa huumausainekontrolli perustui jo tuolloin ennen kaikkea rikosoikeudellisen kontrollin varaan, ja huumepoliisi otti huumeiden käyttäjiä vastaan hyvin tiukan linjan. Informanttimme arvostivat tuolloin Tukholman huumeliberaalia ilmapiiriä.

Vuosikymmenten edetessä on kuitenkin tapahtunut lähes päinvastainen käänne. Tänä päivänä he kertoivat iloitsevansa Suomessa toteutetuista haittojen vähentämisen hankkeista, erityisen puhtaiden käyttövälineiden saamisesta, kun taas naapurimaassa heidän kanssaveljiensä ja –sisarustensa tilanne on tässä suhteessa selkeästi heikompi.

 

Paradoksaalista on se, että juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat eniten avun ja tuen tarpeessa, eivät sitä saa.

 

Almin tutkimusta lukiessani mieleeni nousi myös Aarne Kinnusen rekisteriaineistoon perustuva tutkimus. Vaikka heidän tutkimusasetelmansa on rakennettu eri tavalla, osa tuloksista on samanlaisia.

Kinnunen käytti kohorttiaineistona vuonna 1962 syntyneitä suomalaisia ja hän tarkasteli heidän syyllistymistään rikoksiin tuomioistuinrekistereiden avulla. Vuoteen 1996 mennessä 21 prosenttia ikäluokasta oli saanut rikostuomion. Miehillä luku oli 35 prosenttia ja naisilla 7 prosenttia. Suurimmassa osassa tapauksia oli kysymys varkauksista, rattijuopumuksista tai pahoinpitelyistä.

Huumausainerikoksesta tuomion sai vain alle prosentti ikäluokasta. Kinnunen otti heidät kuitenkin erityisen tarkastelun alaiseksi, ja hän vertasi heidän rikosuransa kehittymistä ja sosioekonomista asemaa suhteessa muihin rikostuomion saaneisiin henkilöihin. 

Tutkimuksesta kävi ilmi, että huumausainerikoksista tuomittujen henkilöiden rikosura oli alkanut jo varsin nuorena. He syyllistyivät huumausainerikosten lisäksi runsaasti lukuisiin muihin rikoksiin, kuten omaisuusrikoksiin. Heidän rikosaktiivisuutensa kesti myös pidempään kuin muilla rikoksista tuomituilla henkilöillä. Huumausainerikoksista tuomittujen henkilöiden sosioekonominen asema oli heikko, sillä vain noin viidesosa oli tarkasteluajankohtana töissä. Huumausainerikoksista tuomituilla koulutustaso oli muita matalampi. Pitkäaikaistyöttömien osuus oli suurta. Kinnunen ei valitettavasti tarkastellut kuolleiden osuuksia eri ryhmissä. 

Kinnusen tutkimuksen perusteella on mahdollista kiinnittää huomiota useampiin näkökohtiin. Rikosoikeudellinen kontrolli ei vaikuta kohdistuvan samalla tavalla kaikkiin huumeiden käyttäjiin, vaan heikommassa asemassa olevat jäävät muita herkemmin kiinni. Kontrollin kohteeksi joutumisessa tapahtuukin valikoitumista, sillä jotkut ovat lainvalvontaviranomaisille näkyvämpiä kuin toiset. Kiinnijääminen vaikuttaa henkilön tulevaisuuteen, ja usein vaikutus on negatiivinen. Henkilö saa helposti pysyvästi rikollisen leiman, mikä pätee etenkin huumeiden kohdalla. Rikosurasta on vaikea irtaantua, jos yhteiskunta sulkee jatkuvasti mahdollisuuksia huumeiden käyttäjiltä.

 

Huumeiden käyttäjät voisivat olla hyvä esimerkki, sillä Suomessa tehdyissä erilaisissa turvallisuuskyselyissä he nousevat usein ihmisten kärki-inhokeiksi 

 

Toisen huumausaineaallon myötä on keskusteltu huumausaineiden normalisaatiosta, sillä huumeiden viihdekäytön lisääntymisen myötä asenteet huumeita kohtaan ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi myös sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka eivät käytä huumeita. Pekka Hakkaraisen ja Chistoffer Tigerstedin mukaan normaalisaatiossa olisi olennaista myös se, että eri tason yhteiskunnalliset toimijat tunnustaisivat huumausaineilmiön pysyvyyden ja pyrkisivät mukautumaan tilanteeseen. Se ilmenisi heidän toimintansa tavoitteenasettelussa, työmenetelmissä ja keskinäisissä yhteistyösuhteissa. 

Mitä ajatuksia Almin tutkimustulokset herättävät? Voimmeko ajatella, että normalisaation hengessä pystyisimme tänä päivänä estämään aikaisempaa paremmin huumeiden käyttäjien syrjäytymistä. Yhteiskunnalliset analyysit eivät lupaa tässä mielessä helppoja aikoja.

Jock Young puhuu inkluusiosta ja ekskluusiosta, eli sisäänsulkevista ja ulossulkevista poliitikoista. Hänen mukaansa meidän ajallemme on ollut tyypillistä synnyttää vastakkainasetteluun perustuva kilpailuyhteiskunta, jossa voittajat menestyvät, mutta häviäjät saavat kärsiä. Heidät tunnistetaan, erotellaan ja halutaan eristämällä sulkea ulkopuolelle. Yhteiskunnan toleranssin laskiessa paheksuntaa kohdistetaan kokonaisiin ihmisryhmiin, jotka joutuvat kontrollikoneiston hampaisiin. Huumeiden käyttäjät voisivat olla hyvä esimerkki, sillä Suomessa tehdyissä erilaisissa turvallisuuskyselyissä he nousevat usein ihmisten kärki-inhokeiksi. Juha Partanen (2002) puhui puolestaan narkofobisista asenteista, joilla hän viittasi siihen, miten kielteisesti yhteiskunnassa suhtaudutaan huumeiden käyttäjiin.

David Garlandin mukaan kriminaalipoliittista keskustelua leimaa tunteisiin vetoava populistisuus, jossa poliittisten päätöksentekijöiden intressissä on turvautua koviin otteisiin rikollisuuden taltuttamiseksi. Rikollisia kohtaan ei tunneta myötätuntoa, vaan heitä on ryhdytty pitämään rationaalisina toimijoina, jotka kylmällä laskelmoinnillaan valitsevat itselleen rikollisen uran.

Garlandin mukaan käytännön kriminaalipolitiikassa käytetään kuitenkin ristikkäisiä poliitikoita, sillä samanaikaisesti turvaudutaan hyvin erilaisiin toimiin, joiden ideologiset lähtökohdat voivat olla erilaisia, jopa toisilleen vastakkaisia. Tutkijat ovat huumeiden kohdalla kuvanneet tilannetta puhumalla kaksiraiteisesta politiikasta. Haittojen vähentämiseen tähtäävät toimet ovat onnistuneet vakiinnuttamaan paikkansa Suomessa 1990-lopulla, mutta samalla rankaisemiseen tähtäävä, repressiivinen kontrolli on kiristänyt otettaan.

Tästä päästäänkin näkökulman vaihtoon: yhteiskunnan suhtautumista huumeiden käyttäjiin pitäisi arvioida myös kysymällä asiaa käyttäjiltä. Käyttäjien keskuudessa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan arvioida, että jatkuva kontrollin kohteena oleminen on kuluttavaa ja se voi myös synnyttää katkeruutta yhteiskuntaa vastaan. Käyttäjät eivät välttämättä käytä yhteiskunnan tarjoamia palveluita, eikä yhteiskunta heitä niihin kovin aktiivisesti houkuttele. Paradoksaalista on se, että juuri sellaiset henkilöt, jotka olisivat eniten avun ja tuen tarpeessa, eivät sitä saa.

Jatkotutkimusta tarvittaisiin yhteiskunnasta ulospäin työntävistä ja sisäänpäin vetävistä tekijöistä. Tarvitsisimmekin tietoa huumeiden käyttäjien kokemuksista yhteiskunnan jäseninä. Huumeiden käyttäjiin liitettyä vahvaa rikollisen leimaa olisi syytä pyrkiä purkamaan. Aika olisi varmasti kypsä arvioida kriittisesti repressiivisen huumausainekontrollin seurauksia. Pystyisimmekö viimeinkin vähentämään huumekuolemien määrää  ja turvaamaan paremman elämän huumeiden käyttäjille.

 

Heini Kainulainen
Yliopistonlehtori, OTT, kriminologian dosentti, oikeustieteellinen tiedekunta, Turun Yliopisto

Julkaistu: 10.6.2015

Senast uppdaterad

2017-11-22

Nordens välfärdscenter | tel: +46 8 545 536 00 | | En institution under Nordiska ministerrådet